Nykyään puhutaan paljon suoritus yhteiskunnasta missä pitää olla supermies tai supernainen ( tai superhenkilö).  Vaikka esim. työhaastattelussa saatetaan kysyä heikkouksia, niin ei siellä kukaan oikeasti halua kuulla oikeita heikkouksia, vaan sitä kuinka ”olen liian tunnollinen” voidaan maalata heikkouksiksi ja sillä korostetaan entistä enemmän sitä kuinka superihminen olen ja kuinka tehokas työntekijä voisin olla.

Itse yrittäjänä tiedän kuinka paljon väsynyt ihminen kamppailee eri asioiden kanssa kun tulee elämän täyttävä kriisi ja pitäisi samaan aikaan olla superihminen ja samaan aikaan levätä ja saikuttaa.  Eihän nämä sanat edes mahdu samaan lauseeseen? Ei todella, siitähän ristiriitoja syntyykin ellei anna vuorollaan aikaa yhdelle asialle.
Takaraivossa pyörii ajatuksia rehellisyydestä, illuusion tuottamisesta ja siitä että ”mikä sopii brändiini?” ja oikeasti, mitä voi ja kannattaa kertoa juurikin somessa. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen itseni kohdalla että mitä enemmän kerron asioista niinkuin ne ovat, sitä helpompi minun itseni on. Toki, saman asian voi kertoa myös monella eri tavalla.
Moni ei ikinä jakaisi asioita näin rehellisesti ja suoraan kuin minä itse, eikä tarvitsekaan. Se on parasta että jokaisella on oma totuus minkä mukaan toimia, ja kun itseään kuuntelee, pääsee parhaaseen lopputulokseen ja matka tuntuu mahdollisimman hyvältä.

Elämässä tulee erilaisia kausia ja hetkiä, milloin täytyy väkisin pysähtyä. Miettiä että mitä seuraavaksi, tai miten?
Tällöin olo saattaa olla kaukana superihmisestä. Tämän tunteen voi toisaalta tehdä myös vain flunssakin, aina ei tarvitse olla kovin suuriakaan asioita että tuntuu heikolta.
Tällaisiin hetkiin toivon jokaiselle vierelle ystävää, kumppania tai vaikka kollegaa kenen kanssa jakaa ajatuksia ja ottaa muutama maailmaa parantava hetki. Sen ei tarvitse olla maata mullistavaa, mutta se saattaa olla sydäntä mullistavaa. Ja tiedän, että välillä se on pelottavaa jakaa itsestään ajatuksia eteenpäin mutta ääneen puhumisella on se upea taika, että toisin kuten jaettu nauru on kaksinkertainen, surua jakamalla se taakka puolittuu ja puhumalla aihe ulos, se ei paina edes puolta.

Kun lapsi kiukuttelee tai hän kaatuu pyörällä ja satuttaa itsensä, tulee ensin itku ja seuraavana halauksen, lohdutuksen tai ihan vähintään hyväksyvän ja lohduttavan katseen/kosketuksen tarve. Uskon että se sama tarve on meissä jokaisessa läpi elämän ja jos tätä lohdutusta tai huomiointia kivun/hädän keskellä ei anneta, niin ihminen oppii jopa pelottavan hyvin sopeutumaan siihen tai ainakin näyttelemään että kaikki on hyvin vaikka ei olisi.
Kuitenkaan kenenkään ei tarvitsisi sopeutua, haluaisin että jokaisella olisi kainalo mihin mennä tai ainakin ystävän hartia mihin nojata kun väsyttää. Ja toivon jokaiselle myös rohkeutta pyytää lupaa mennä kainaloon turvaan, aina kun siltä tuntuu.

Itse oman kriisin keskellä en ilman omaa aviomiestäni varmasti olisi edes näin järjissäni kuin nyt olen, hän on ollut minulle se kainalo ja se olkapää mihin olen saanut tukeutua kun on siltä tuntunut. Ja mikä parasta, kun olen sulkeutunut omaan kuoreeni, omien ajatuksieni kanssa, hän on tullut väkisin halaamaan.  Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta toimii minulle aina tietyissä tilanteissa kun esitän tätä ”superihmistä” (pääasiassa esittäminen ja tämän todistelu on itseäni varten) ja toitotan itselleni että minun pitää selvittää asioita yksin. Halaus on se, mikä on läheisyydellä ja läsnäololla purkanut suureksi korvien välissä kasvaneen tilanteen. Tämän yksinkertaisen halauksen jälkeen maailma on taas parempi paikka. Kiitos siitä mun luotto kainalolle.
(Jos olet uusi sivuillani tai et seuraa minua instagramin puolella missä olen tästä enemmän puhunut, löydät aiheeseen liittyvän videon youtuben puolelta. )

Kuka on sinulle kainalo mihin saat turvata? Kenelle sinä voisit olla se kainalo kenelle purkaa, tai vain olla läsnä?
Välillä tämä kainalo saattaa olla myös vain kuvainnollinen ja ”kainalon” virkaa saattaa toimittaa ystävä kauempaa, kenen kanssa pääset puhumaan puhelimitse tai ihan ammattilainen joka voi auttaa sinua kuuntelemalla ja olemalla läsnä.
Ollaan inhimillisiä ihmisiä toisillemme, varsinkin niinä hetkinä kun super sana ei tunnu niin superilta. Silti se meissä elää sisällä, se on vain hetken nukkumassa koska let’s face it, Supersankaritkin tarvitsevat lepoa ja muistetaan että sekin on ihan okei. <3

Ihanaa viikonloppua kaikille ja toivon teille paljon halailu hetkiä.

Rakkaudella, Silvia